Vaalirahoituslaki on erittäin tervetullut. Laki selventää pelisääntöjä ja tiukentaa valvontaa. Vaalilakiuudistus on kuitenkin hallituksen heikko kompromissi, jossa järjestelmää yritetään korjata luomalla uusia pulmia.
Vaalialuetoimikunnan mietintö ja sen seurauksena hallituksen esitys keskittyy lähinnä suhteellisuuden parantamiseen. Esityksessä ei ole hallitusohjelman kirjauksen vuoksi huomioitu, kuinka suomalainen demokratia kehittyisi muutoksen seurauksena. Tämä vaalilakiuudistus yrittää korjata järjestelmää luomalla uusia pulmia, sanoi Maarit Feldt-Ranta eduskunnan käsitellessä vaalilakeja.
Nyt esitetyssä muutoksessa on kolme keskeistä epäkohtaa. Ensimmäinen on se, että vaalijärjestelmästä tulisi monimutkaisempi ja vaikeampi ymmärtää. Muutamaa oikeusministeriön virkamiestä lukuun ottamatta juuri kukaan ei enää pystyisi ymmärrettävästi selittämään, miten vaalien tulos Suomessa lasketaan. Kukaan ei enää pystyisi vaalitulosta normaalilla matematiikalla laskemaan, vaan jatkossa olisi luotettava siihen tulokseen, johon tietokone monimutkaisen laskutoimituksen jälkeen päätyy.
Toinen esityksen epäkohta on, että vaalijärjestelmästä tulisi kansalaisten kannalta sekavampi ja myös eräällä tavalla epäluotettavampi. Vaalialuemallissa kansanedustajia valittaisiin edelleen vaalipiireistä, mutta osa edustajista valittaisiin valtakunnallisen tuloksen perusteella. Hallituksen ehdotuksessa esimerkiksi Oulun vaalipiirissä annettu ääni voisi vaikuttaa Kymen vaalipiirissä ehdolla olevan ehdokkaan valintaan. Jos nyt esitetty järjestelmä olisi ollut käytössä viime vaaleissa, ei vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö olisi tullut valituksi, vaan hänen äänensä olisivat siirtyneet vihreiden hyväksi Helsinkiin (tämä ei kuitenkaan olisi lisännyt vihreiden paikkamäärää Helsingissä nykytilanteeseen verrattuna).
Kolmas epäkohta liittyy äänikynnykseen. Nyt esitettävä kolmen prosentin valtakunnallinen äänikynnys on niin korkea, että se tekisi vahvan alueellisen ehdokkaan läpipääsyn kovin vaikeaksi. Esimerkiksi Sauli Niinistö ei viime vaalien huikealla 60 000 äänimäärällään olisi yksin päässyt läpi, jollei hän olisi kuulunut puolueeseen, joka ylitti 3 % kannatuksen valtakunnallisesti.
Uudistuksen hyviä puolia on se, että valtakunnallinen vaalialuemalli toteuttaa suhteellisuusperiaatteen. Tosin se olisi yhtä hyvin voitu toteuttaa myös vaalipiiriuudistuksella. Toinen positiivinen osa esitystä on vaaliliittojen kieltäminen.
Poliittisen järjestelmämme ongelmia on kuitenkin syytä tarkastella laajemmin kuin vain vaalijärjestelmän osalta. Kaksi merkittävintä tämän ajan epäkohtaa järjestelmämme osalta ovat varmasti vaalirahoitusepäselvyydet sekä äänestysaktiivisuuden erittäin huono kehitys.
Vaalirahoituslaki onkin tervetullut. Suuri osa ehdokkaista ja edustajista on toiminut reilujen pelisääntöjen mukaan jo ennen lakiesitystä, mutta eivät kaikki. Laki selventää pelisääntöjä ja tiukentaa valvontaa. On kuitenkin suuri pettymys, että vihreät taipuivat hallituksessa, eivätkä tue Tarastin työryhmän ehdottamia kampanjakattosummia sekä puolueille että yksittäisille ehdokkaille. Kampanjakatto olisi ainoa tehokas keino estää kampanjoiden kallistumisen entisestään ja suitsia rahan valtaa.
Hallituspuolueilla ei valitettavasti löytynyt vaalialuetoimikunnassa halua pohtia äänestysaktiivisuuden lisäämiseen tähtääviä toimia. Jatkossa tämä haaste on kuitenkin otettava vakavasti. Äänestysaktiivisuutemme on huomattavasti heikompaa kuin muissa pohjoismaissa. Alamme pikkuhiljaa lähennellä sellaista kipurajaa, jossa meidän on kysyttävä voimmeko enää kutsua maatamme länsimaiseksi demokratiaksi – sen verran huonolta tilanne näyttää, jos vaaleista riippuen jopa lähes puolet äänioikeutetuista jättää äänestämättä.
